VOITASKO UNOHTAA, VOITASKO JO VAIETA?
Mä nostin jalat ylös partsin lasipöydälle ja ummistin silmäni nautiskellen lämpimästä ilta-auringosta. Hymy kiiri väkisinkin mun kasvoille ku kelasin tätä päivää - mä olin saanu hommattua Ninnulle uuden kotitallin yhessä hujauksessa vanhan lopetettua. Mun ressaaminen oli osottautunu ihan turhaks ja tätä mä ny juhlistin loikoilemalla arskan lämmössä, Karjalan lasipullo tiukasti kiinni mun otteessa. Huh, osasha se elämä joskus olla ihan hyvääkin.
Luurin vittumainen pirinä sai mut heräämään ajatuksistani. Näytöllä komeili nimi Niko ja tässä kohtaa mä huokasin niin syvään ja hartaasti ku ikinä kykenin. Kävin pääni sisällä suuren kamppailun siitä et kannattasko mun vastata vai ei. Päädyin kuitenkin ekaan vaihtoehtoon, ihan vaikka sit vaan huvin vuoks - mitäpä muutakaan tekemistä mulla tässä olis ollu ku kuunnella kännisen eksäni surkeita juttuja.
"No?" rykäisin puhelimeen. Kiskoin viimeiset henkoset palavasta röökistä ja heitin stögön valkokantiseen purkkiin muiden samanlaisten seuraks.
"Heippa muru. Lähe mun kanssa yhille", sammaltava ääni kajahti toisesta päästä. Täytyi mun kai vähän myöntää, et mulla oli ollu ikävä sen jätkän ääntä. Oikeesti, siis ihan vaan ääntä. Vaik se olikin kännissä ku käki, se kuulosti niin ihanalta, et oisin voinu vaik pyörtyä siihen paikkaan. Ei ollut epäilystäkään, mihin olin sillon aikoinaan siinä kaverissa ensimmäisenä ihastunu.
"Ihan ekaks, mä en edelleenkään ole sun murus. Ja toisekseen, sä oot vissiin osannu käydä ottamassa ne yhet ja toisetkin ihan itsekin", hymähdin ja kulautin pullostani pohjan näkyviin.
"No voinko mä tulla ees röökillä käymään? Älä ny Aava viitti olla tommonen. Mehän sovittiin, et erotaan frendeinä", Niko vinkui ja koska sen upee ääni sai mut edelleen tekemään mitä vaan (ja koska mä aloin olla pikkuhiljaa pienessä hiprakassa), mä annoin sille luvan.
Kohta ovikello jo soikin. Niko astu ovesta sisään ja tepasteli tottuneesti istumaan mun valkoselle kulmasohvalle. Sen suklaanruskeet silmät tapittivat mun omiani yhtä rakastuneesti ku aina ennenkin. Mä pudistin päätäni ja käännyin katsomaan muualle. Me oltiin erottu hyvästä syystä. Me molemmat tiedettiin se.
"Ei sun tarvi esittää noin kovaa. Ei varsinkaan mulle", se sano ja hipaisi kevyesti mun kättä. Kiskaisin käteni nopeasti pois vaikka oikeesti mä oisin halunnut tarttua kiinni siihen ja vetää koko äijän lähemmäs mua. Mut koska asiat ei ollu niinku ennen, mä en voinut tehä sitä.
"Tää oli huono idea päästää sut tänne", huokaisin, "me tiedetään molemmat, et tää oli huono idea."
"Mä voin muuttua, mä lupaan et mä muutun", Niko sanoi ja sen silmistä välitty epätoivo. Mä oisin halunnu uskoo, mut se tuotti mulle viime kerrallakin pettymyksen. Miks tää menis nyt toisin?
"Sun ois ehkä hyvä lähtee nyt", inahdin ja mun silmäkulmasta tais valuu kyynel. Mä nousin oitis sohvalta ja odottamatta jätkän lähtöä painuin makkariin. Pujahdin peiton alle ja jälleen kerran muutama kuuma kyynel valahti poskelle.
Just ku mä olin nukahtamassa, tunsin kun Niko pujahti mun viereeni ja sulki syliinsä. Se ei siis koskaan lähtenytkään, mut mä olin niin väsynyt, etten jaksanut välittää. Mä esitin nukkuvaa ja salaa nautin siitä, kun se paijas mun hiuksia. Se kuiskas mun korvaan ne kolme pientä sanaa. Niin, kumpa ihmisen teot vois vaan pyyhkii mielestä.
